Hiljainen viesti: en ole tarpeeksi tärkeä
On yksi asia, johon en vieläkään totu, vaikka olen elänyt sen kanssa jo pitkään: siihen, miten usein esteettömyys nähdään jonain ylimääräisenä, vaivalloisena lisänä. Asiana, joka voidaan ottaa huomioon jos nyt sattuu sopimaan.
Usein sanotaan, että ihmiset kyllä välittävät. Ja uskonkin sen – ainakin periaatteessa. Mutta arjessa välittäminen näkyy valinnoissa. Ja niissä valinnoissa esteettömyys jää hämmästyttävän usein toissijaiseksi.
"Ei me tajuttu ajatella"
Ystävät varaavat pöydän ravintolasta, jossa on portaat. Juhlat järjestetään tilassa, jonne ei pääse pyörätuolilla. Tapahtuma on paikassa, jossa on kapea ovi, raskas kynnys tai esteellinen wc. Ja vasta kun asia tulee esiin, joku sanoo: "Ai niin, ei me tajuttu ajatella." Mutta juuri se sattuu.
Esteettömyys ei ole mikään yllättävä erikoistoive, joka putkahtaa esiin viime hetkellä. Se on osa minun (ja muiden vammaisten) arkea – joka päivä. Kun sitä ei muisteta ajatella, viesti on hiljainen mutta selvä: sinun saapumisesi paikalle ei ollut meille niin tärkeää, että olisimme nähneet sen eteen vaivaa.
Kun kutsua ei tule ollenkaan
Vielä enemmän sattuu se, kun kutsua ei tule lainkaan. "Ajateltiin, että paikka ei ole esteetön, niin ei haluttu laittaa sinua hankalaan tilanteeseen." Tämä sanotaan usein hyvässä hengessä. Suojelunhalusta. Mutta todellisuudessa se tuntuu joltain ihan muulta. Se tuntuu siltä, että päätös on jo tehty puolestani. Minut on jätetty ulkopuolelle ennen kuin olen saanut itse sanoa mitään. Minulle ei annettu mahdollisuutta valita, kysyä, soveltaa tai edes kieltäytyä itse.
Esteettömyys ei ole pelkkää fyysistä pääsyä
Esteettömyys ei ole vain ramppi tai hissi. Se on myös sosiaalista esteettömyyttä. Sitä, että olen mukana suunnitelmissa alusta asti. Sitä, että minulta kysytään. Sitä, että minun läsnäoloni on oletus – ei poikkeus. Kun esteettömyys unohtuu, seuraukset eivät ole pieniä. Ne tarkoittavat poisjäämistä. Hiljaista eriytymistä. Sitä, että elämä kutistuu pala palalta, vaikka kukaan ei varsinaisesti tarkoittanut pahaa.
"Kyllä me välitetään" – mutta riittääkö se?
Moni ajattelee, että esteettömyydestä välittäminen tarkoittaa empatiaa ja myötätuntoa. Mutta se ei riitä, jos se ei näy teoissa. Välittäminen on sitä, että:
valitsee ravintolan, johon kaikki pääsevät
tarkistaa tilan esteettömyyden etukäteen
kysyy, eikä oleta
ei jätä kutsumatta vain siksi, että asia tuntuu hankalalta
Esteettömyys ei vie mitään pois muilta, mutta sen puuttuminen jättää minut ulkopuolelle.
En kaipaa erityiskohtelua – vaan yhdenvertaisuutta
Esteettömyys ei ole minun henkilökohtainen projektini. Se on yhteinen vastuu. Ja jos se vastuu tuntuu liian vaivalloiselta, viesti on lopulta hyvin selvä: minun läsnäoloni ei ollut tarpeeksi tärkeää. Ei tarpeeksi tärkeää, että olisi vaihdettu ravintolaa. Ei tarpeeksi tärkeää, että olisi tarkistettu tilan esteettömyys. Ei tarpeeksi tärkeää, että olisi edes kutsuttu mukaan. Silloin ei ole kyse unohtamisesta tai huolimattomuudesta. Silloin on kyse arvovalinnasta.
Esteettömyys ei ole merkki erityiskohtelusta. Se on rima, joka kertoo ketkä ovat aidosti tervetulleita – ja ketkä jäävät ulkopuolelle ilman, että kukaan joutuu sanomaan sitä ääneen.
