Onko totuus liian kova – vai odottaako maailma vain hetkeä loukkaantuakseen?
Viime päivinä keskustelu on käynyt kuumana Turun vammaisneuvoston mainoksesta. Siitä, jossa ihmiset kutsutaan ottamaan ”yhteiskuva aidon vammaisen kanssa”.
Sometilit ovat täyttyneet tyrmistyksestä. On ”mautonta”, ”loukkaavaa”, ”asiatonta”. Ikään kuin kyseessä olisi pahin mahdollinen rikos ihmisyyttä vastaan. Minä en näe mainoksessa ongelmaa. Minä näen siinä totuuden. Ja ehkä juuri siksi se sattuu.
Mainos ei ollut vitsi vammaisista. Se oli vitsi yhteiskunnasta.
Turun vammaisneuvoston puheenjohtaja Selinä Nera sanoi sen hyvin: kampanja sanoo ääneen sen, mitä ei yleensä uskalleta sanoa. Meitä kohdellaan edelleen kuin sirkuseläimiä. Katsellaan, osoitellaan, säälitään, vältellään ja kosketaan pyytämättä. Ja samalla pitäisi hymyillä nätisti, olla kiitollinen siitä vähästä minkä saa, ja toivoa ettei kukaan nyt vain hermostu tai loukkaannu.
Ja kun joku kerrankin sanoo tämän suoraan – satiirin kautta – mitä tapahtuu? Kohu. Kaaos. Loukkaantumiset. Käsien tärinä. Somepaniikki. Ihan kuin yhteiskunta vain odottaisi tilaisuutta sanoa: ”Hyi, ei noin saa sanoa! Puhukaa itsestänne jotenkin kivemmin!”
Jos mainoksessa olisi lukenut ”tule kuulemaan miten vammainen kohdataan”, kukaan ei puhuisi tästä yhtään mitään
Tämä on se ydin. Jos mainos olisi ollut siistitty, kädet sylissä turvalliseksi muotoiltu, kukaan ei olisi nostanut päätään. Ei Iltalehti. Ei Turun Sanomat. Ei sosiaalinen media. Ei kukaan. Vammaiset olisivat taas olleet näkymättömiä. Sitä me olemme olleet vuosikausia, vaikka olemme huutaneet, kirjoittaneet, vaikuttaneet ja selittäneet, mitä arki oikeasti on. Nyt kun joku vihdoin ravisteli, ihmiset heräsivät.
Mutta miksi osa vammaisista itse loukkaantui?
Vaikka tämä on monille epämukava totuus, sanon sen silti: Meillä vammaisilla on paljon sisäistettyä vammaisvihaa. Sitä samaa, jota yhteiskunta on syöttänyt: että vammaisuus on hävettävää, negatiivista, surullista. Se näkyy kommenteissa, joissa puhutaan ”sätkimisestä suossa” ja ”joka päiväisestä selviytymisestä”. Kun vammaisuutta kuvaillaan pelkkänä kärsimyksenä, se kertoo enemmän puhujan sisäisestä maailmasta kuin itse vammaisuudesta. Silloin satiiri tuntuu kohdistuvan omaan epävarmuuteen, ei yhteiskunnan ongelmiin.
Pelko tulla esiin tasavertaisena
Ehkä loukkaantuminen kumpuaa siitä, että on pelko tulla oikeasti nähdyksi. Pelko siitä, että ei voi enää piiloutua vamman taakse, kun joku kysyy: ”Mitä sinä itse haluaisit, että tapahtuisi? Miten asioita voidaan muuttaa?”. On helpompi pysyä sivussa kuin tulla valokeilaan tasavertaisena. Mutta jos emme nouse näkyviin – kuka sitten nousee?
Miksi sanasta ”vammainen” suututaan, mutta muut saavat olla neutraaleja?
Minulle tämä on henkilökohtainen. Minua haukuttiin lapsena vammaiseksi, ja pitkään kuvittelin sanan olevan itsessään ruma – jokin joka teki minusta huonomman kuin muut. Aikuisena opettelin sanomaan sen itsestäni – ja opin, ettei siinä ollut mitään väärää. Väärin oli se tapa, jolla muut sitä käyttivät. ”Vammainen” on neutraali, kuvaileva sana. Se on lainsäädännössä, se on terveydenhuollossa, se on faktaa. Siitä tehtiin haukkumasana, mutta se ei ole sitä enää, kun me itse emme anna sen olla.
Somessa joku vertasi sanan vammainen käyttöä n-sanan käyttöön.
Tämä vertaus on täysin absurdi – ”vammainen” ei ole millään tavalla verrattavissa siihen. N-sanalla on väkivallan, sorron ja orjuuden historia. Vammainen-sana taas on neutraali määritelmä, josta muut ihmiset tekivät haukkumasanan.
Kaikesta loukkaantuminen vie keskustelun täysin väärään suuntaan
Tätä olen pohtinut monta kertaa: Miksi yhteiskunta ei nykyään siedä satiiria? Mihin huumorintaju kuoli?
Miksi kaikki tulkitaan pahimman kautta, miksi tarkoitus ei saa merkitä mitään? Kun huumori kielletään, jäljelle jää vain hiljaisuus. Ja hiljaisuus on se, missä syrjintä viihtyy parhaiten.
Tämä mainos teki juuri sen, mitä piti: se paljasti todelliset asenteet
Oikea vitsi ei ole mainos.
Oikea vitsi on se, että:
ihmisiä edelleen kosketaan ilman lupaa
vammaisten päälle syljetään kadulla
meistä puhutaan kuin ongelmista, ei ihmisistä
esteettömyys on ”liikaa vaadittu”
ja silti yhteiskunta loukkaantuu… mainoksesta. Satiiri ei osuisi, jos taustalla ei olisi totuutta.
Jos tämä herätti ärtymystä, hyvä. Sen kuului herättää.
Tästä huumorintajuttomasta ajasta huolimatta meillä vammaisilla on yksi valtava etu:
me emme voi piiloutua todellisuudelta. Me näemme sen joka päivä, kun yhteiskunnan asenteet näkyvät teoissa, ei sanoissa.
Siksi minä puolustan tätä mainosta.
Siksi minä puolustan rohkeaa, vähän rajumpaa huumoria.
Siksi minä en hiljene, vaikka joku haluaisi, että meidän olisi paremmin istuttava hiljaa ja kiitollisina taustalla.
Tämä mainos ei pure.
Mutta se kyllä ravistelee – ja juuri nyt sitä tarvittiin.
