"Sä jaksat kun yrität vaan.” Vai jaksanko? Lusikkateoria avasi silmäni sille, miksi väsymys ei ole laiskuutta – ja miten pienillä muutoksilla voi saada enemmän elämää, vähemmän suorittamista.

Se tapahtui yllättäen. En osannut odottaa sitä enkä tiennyt, mihin se johtaisi. Mutta jokin siinä tuntui heti oikealta. Se ei ollut pelkkä ihastuminen – se oli syvempi tunne, jokin, joka veti puoleensa ja lupasi jotakin uutta.

Viime maanantaina koin positiivisen kohtaamisen terveydenhuollon ammattilaisen kanssa. Olin luonut ennakkoluulon täysin tuntemattomasta ihmisestä, koska olin varautunut haastamaan ja vaatimaan. Kuvittelin saavani saman tien hylkyä ja välinpitämättömyyttä. Toisin kävi.

Taksikeskustelut ovat käyneet viime aikoina kuumana. Mielipidepalstoilla ja lehdissä kirjoitellaan ja palautetta kuuluu lähes jokaiselta kuljetuspalveluiden käyttäjältä. Eikä ihme.

Oireet lihassairaudestani huomattiin melko pian sen jälkeen, kun opin kävelemään 14 kuukauden iässä. Kompastelin ja kaatuilin jatkuvasti ja polvet olivat jatkuvasti mustelmilla ja haavoilla. Vanhempia mietitytti, mikä on vialla. Lähdettiin tutkimaan asiaa neuvolaan, josta lähetettiin jatkotutkimuksiin Tyksiin.