Elämää ennen ja jälkeen
Jos ajattelen elämääni, siinä on selkeä jakolinja – aika ennen tapaturmaa ja aika sen jälkeen. Ei hyvä ja huono, vaan erilainen. Toisessa oli vauhtia, toisessa on pysähtymistä. Molemmissa on ollut omat arvonsa ja opetuksensa.
Ennen tapaturmaa
Ennen tapaturmaa arkeni oli täynnä menemistä. Tein kokopäivätyötä ja olin jatkuvasti jossain tai jonkun luona. En pystynyt olemaan kotona yksin edes yhtä kokonaista päivää. Liikkuminen sujui helposti omalla autolla, eikä tarvinnut juuri miettiä minne mennä ja millä. En miettinyt aikatauluja enkä oikeastaan jaksamistakaan. Oli vaikea vain olla – varsinkin yksin.
Lihassairauden takia meneminen oli kuitenkin jo silloin erilaista. Kaupoissa jaksoin hoitaa vain pakolliset asiat, koska käveleminen uuvutti. Keikoilla ei tullut juuri käytyä, koska en jaksanut seisoa pitkiä aikoja. Oli jatkuvasti pohdittava, mitä jaksaa ja mitä voi tehdä.
Käännekohta
Sitten tuli käännekohta, ja elämä pysähtyi täysin. Makasin päivät pitkät osastolla, yksin omien ajatusteni kanssa. Vaikka vierailijoita kävi lähes päivittäin, se oli vain pieni hetki muuten pitkissä päivissä. En päässyt mihinkään yksin – ensimmäiseen kuukauteen en edes vessaan. Kaikki muut jatkoivat elämäänsä, ja se tuntui välillä epäreilulta.
Pikkuhiljaa pienetkin asiat alkoivat tuntua vapaudelta. Esimerkiksi viikonloppujen kotilomat tuntuivat ylellisyydeltä. Niiden myötä kodista tuli merkityksellisempi kuin aiemmin.
Tapaturman jälkeen
Nykyään arkeni on toisenlaista. Työ on osa-aikaista, mikä on tuonut lisää vapautta ja ennen kaikkea jaksamista. Harrastukset ja vapaa-aika ovat muuttuneet, mutta eivät kadonneet. En enää pääse minnekään yhtä helposti kuin ennen, ja jokainen meno on mietittävä tarkkaan, jotta taksimatkat riittävät. Joistakin asioista on ollut pakko luopua, koska paikkoihin ei yksinkertaisesti pääse.
Tilanne on pakottanut olemaan yksin ja itsenäinen – mutta kun sen menettää, oppii arvostamaan sitä aivan eri tavalla.
Rauha yksinolossa
Nykyään yksin oleminen ei enää tunnu menetykseltä. Se on enemmänkin voimaa – muistutus siitä, että olen oppinut elämään omilla ehdoillani ja rakentamaan arkeni uudella tavalla.
Ennen ja nyt
Ennen kävelin, nyt kuljen pyörätuolilla.
Ennen kävin seisten suihkussa, nyt käytän suihkutuolia ja vältän märkiä kaakelilattioita.
Ennen tein ruokaa seisten, nyt teen sen istuen.
Ennen siivosin oman asuntoni, nyt minulla käy siivooja.
Ennen kuljin kaikkialle omalla autolla, nyt kuljen taksilla.
Ennen tein kokopäivätyötä, nyt teen osa-aikatyötä.
Ennen kävin ystävien ja läheisten luona, nyt suurin osa käy minun luonani.
Ennen vältin kauppoja ja kauppakeskuksia, nyt jaksan viettää niissä tunteja.
Ennen jaksoin kävellä 1,5–2 km, nyt kuljen 4–6 km lenkkejä.
Ennen kävin keikoilla ja festareilla tarkkaan harkitusti, nyt käyn melkein viikoittain.
Ennen olin väsyneempi, nyt jaksan enemmän.
Ennen en osannut olla yksin, nyt nautin siitä.
Ennen tarvitsin taukoja liikkumisesta, nyt tarvitsen niitä ihmisistä.
Ennen liikkuminen oli itsestäänselvyys, nyt se on vapaus, jota arvostan.
Ennen ajattelin, että pärjään yksin, nyt tiedän, että apu ei vähennä itsenäisyyttä.
Ennen keskityin siihen, mitä en pysty tekemään, nyt siihen, mitä pystyn.
Ennen mietin, mitä muut ajattelevat, nyt keskityn siihen, miltä minusta tuntuu.
