Sekunti, joka muutti kaiken

“Miten pääsen ylös? Tuo penkki voisi olla hyvä apu. Nyt kyllä naksahti jotain, jotain meni rikki. Apua. Miten ja missä pystyn toimimaan, jos minulle tulee kipsi? En pysty kävelemään kepeillä.” Nämä ajatukset ehtivät liikkua päässä vapunaattona vuonna 2022 siinä sekuntien sadasosissa liukastumisen ja lattialle kaatumisen välissä. Olen kuullut sanottavan “elämä vilisi silmien edessä” erilaisissa tilanteissa, lähinnä vakavissa onnettomuuksissa tai muissa läheltä-piti-tilanteissa. Nyt ymmärrän..

Kipu ja paniikki

Ihmismieli on jännä. Muistan jokaisen yksityiskohdan kolmen ja puolen vuoden takaisesta sekunnista, mutta saatan unohtaa mitä tein edellispäivänä. Ensimmäisiä hetkiä lattialla oli valtava kipu. Huusin kirosanoja ja huutoitkin. Näin lapsia viereisessä altaassa, mutten välittänyt - saivatpahan shown. Muistan kuulleeni kahden vieraan naisen ääntä keskustelemassa äitini kanssa. Toinen heistä oli fysioterapeutti. He olivat huomanneet jo aiemmin kävelytyylistäni, että taustalla on oltava joku sairaus. Muistan heidän keskustelleen siitä, että minulla on luultavasti vain revennyt nivelsiteet ja että lihassairauksissa sellainen sattuu enemmän. En muista kuulleeni koskaan mitään vastaavaa, joten kyseinen tieto epäilytti. Muistan ajatelleeni, että hänellä ei selvästi ole kokemusta lihastaudeista. Pidin kuitenkin ajatuksesta, että siellä on mennyt “vain nivelsiteet”.

Uimavalvoja toi pään alle ja peitoksi kylpylän kylpytakit. Ambulanssi oli tilattu paikalle. En tiedä kauanko ensihoidon saapumiseen kului aikaa, mutta se ainakin tuntui nopealta. Ensihoitajat totesivat pian, että jalka on joka tapauksessa kuvattava - siellä on luultavasti murtuma. Äh, mitä tapahtui “vain nivelsiteet revenneet” -ajatukselle. Muistan toisen ensihoitajan kysyvän hieman ivallisesti uimavalvojalta, että saan varmaankin pitää tämän peittona toimineen kylpytakin.

Käytävän kylmä todellisuus

Ensihoitajat olivat mukavia, mutta päivystykseen saapuessani asiakaspalvelun taso laski kuin lehmän häntä. Vastassa oli töykeä nuorempi miesoletettu, joka käski siirtymään paareilta istumaan tuoliin. Yritin soperrella jotain lihastaudista ja siitä, että jalan liikuttaminen sattuu enkä kyennyt nostamaan jalkaani itse. Hoitaja otti nilkasta kiinni ja riuhtaisi jalan toiselle puolelle. Ensihoitajat olivat hiljaa, ihan kun he olisivat olleet hierarkiassa alempana, jolloin heillä ei ollut lupa kommentoida.

Siirryin tuolissa käytävälle, jossa ei näkynyt ketään. Muistan kuulleeni, että sänkypaikkoja ei ole vapaana. Tässä kohtaa ajantaju lähti kokonaan. Jossain välissä hoitajat toivat kassissa minun tavarani. Äitini oli tuonut ne päivystykseen, mutta häntä ei päästetty sisään. Kello on ollut tässä kohtaa jotain 17.30-20 välillä. Ensimmäisiä puheluita oli soitto esihenkilölle: “nyt on vähän pidempi sairasloma tiedossa”. Lääkärin tuleminen kesti kauan, mutta lopulta hän tuli ja totesi, että tarvitaan kuvaukset. Yllätys.

Minut siirrettiin röntgenkuvauksiin. Kuvauksessa olleet hoitajat olivat järkyttyneitä - “onko sinulla edelleen nuo märät uimavaatteet päällä”. On. He auttoivat vaihtamaan kassissa olevan yöpaidan päälle. Uikkareita ei saatu pois kokonaan, mutta lämmin ja kuiva paita tuntui hyvältä nihkeällä ja kylmällä iholla. Seuraava ongelma - miten siirryn tuolista kuvattavaksi. Jotenkin ison työn ja tuskan avulla se kuitenkin onnistui. Sitten kuulin ihanat sanat - saat jäädä makaamaan tähän sänkyyn, ei me sinua enää siirretä takaisin tuoliin. Luojan kiitos.

Jossain vaiheessa oli vuorossa toinen kuvaus, luultavimminkin TT-kuvaus. En muista siitä juuri mitään. Näiden kuvausten jälkeen muistan maanneeni sängyssä sillä samaisella käytävällä. Jossain välissä lääkäri tuli taas käymään ja toteamaan, että siellä on murtuma - melko pahakin sellainen. Hän kysyi siinä kohtaa miltä tuntuu. Kerroin jalan puutuvan, ajattelin sen olevan normaalia, mutta hän lähetti minut uusiin TT-kuvauksiin - tällä kertaa varjoaineen kanssa. Muistan, että minulle sanottiin varjoaineen tuntuvan siltä kuin tulisi pissa housuun ja siltä se todella tuntui.

Alun loppu

Kuvausten jälkeen meni taas minuutteja tai tunteja, kunnes paikalle tuli aiemman lääkärin lisäksi toinen lääkäri. Hän esittäytyi päivystäväksi verisuonikirurgiksi. En muista koko keskustelua, mutta pätkiä: “verisuonet poikki”, “vakava tilanne”, “jos ei korjata voit menettää jalan”, “leikataan nyt heti”. Kello on ollut tässä kohtaa jotain 23-24 välillä.

Leikkaussalissa kaikki esittäytyivät vuorollaan - en muista heistä yhtäkään. Muistan sängystä leikkauspöydälle siirtymisen sattuvan - kuten kaikki muukin jalkaan kohdistuva liike. Viimeiset lohduttavat sanat, jotka muistan siltä illalta oli hoitajalta: “seuraavaksi kun heräät, ei satu enää”.